Ihmisten reaktiot

Tuli tänään taas tuossa kävelylenkillä mietittyä, että mitenkä ihmiset reagoi niin erilailla huskyihin. Useasti tyttöjen kanssa kävelylenkeillä ollessani ihmiset tulee ihan juttelemaan, ja ihastelemaan koiria. Kyselevät, ja ovat uteliaita rodusta, mikä tuntuu olevan täällä meidän paikkakunnalla melko tuntematon. Mielelläni rodusta kerron, ja aina saa tulla juttelemaan, kun meidät tuolla pongaa. :)
Tänään kuitenkin näin jo kauempaa, kun vanhempi herrasmies oli kävelemässä meitä vastaan parin taskukoiran kanssa. Jo pitkän matkan päästä vaihtoi täysin kadun toiselle puolen. En tiedä vaihtoiko puolta sen takia, että hänen omat koirat ei käyttäydy kunnolla, vai pelkäskö hän meidän koiria. Jokatapaukses mies sai minulta surkuhupaisan hymyn, kun tien toisella puolella ollessaan hänen pikkukoirat räksytti meille minkä ehti, ja meidän tyttöset vaan uteliaina katsoi, että "mikä noita koiria vaivaa?" :D Päästiin siitä sitten kävelemään jonkun matkaa, kun pian takaa pyörällä ajoi meidän ohi vanhempi mummeli, joka ihmetteli, että miten pystyn kolmea koiraa kävelyttämään, kun "ovat niin isojakin.". Tottakai kolmen vetokoiran kävelyttäminen vaatii pitkää pinnaa, ja käsivoimia, mutta eihän se nyt mahdotonta ole. :D Olisi kiva tietää minkälaisia ajatuksia ihmisillä on huskyista, ovatko ihmiset ennakkoluuloisia, vai pelkäävätkö muut koiran ulkoiluttajat "erikoisen" näköisiä koiria tietämättä mikä rotu on kyseessä..

Kuinka muiden huskyt käyttäytyy kävelylenkeillä? Me kun lähdemme lenkille niin kaikki kolme vetää ja pomppii ihan mahdottomasti, mutta kun hoksaavat että nyt kävellään, niin kyllähän ne rauhottuvat. Pidän hihnat tiukalla, enkä anna tyttöjen poukkoilla miten sattuu, sitten ei hommasta varmaan tulisi yhtään mitään. Toki välillä hermostuttaa tyttöjen vetäminen lenkeillä, mutta hetken aikaa manailtuani tajuan, että mullahan on käsissä kolme innokasta vetokoiraa, turhaa sitä on täysin pois kouluttaa. :D Itse en voisi ikinä huskyilla käyttää vedonestovaljaita, enkä kuonopantaa, ettei vain työinto lopahtaisi missään vaiheessa. En toki sitten henkilökohtasesti tiedä, että vaikuttaisko vedonesto välineet koirien työntekoon. Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia asiasta?

Asiasta toiseen. Meidän perheen odotus päättyy pian, ja tiedossa on jotain aivan ihanaa ja pörröistä, ja suloista! Siitä sitten myöhemmin lisää! ;)

Sateinen marraskuu..

Alkaa niin kovasti tympimään nämä vesisateet, ja kurakelit. Kovasti odottelen jo lunta, ja pakkasta! Tulis edes pieni pakkanen, että tiet olis paremmassa kunnossa. Aika sotkusta puuhaa lenkkeillä koirien kanssa, kun velli lentää! Kotiin kun tullaan, niin sekä koirat, että musheri on yltä päältä ravassa. :D No, eiköhän se tästä. Nyt onkin pieni probleema, kun viimesimmällä vetolenkillä meidän kolmipyörästä pamahti takarengas puhki! Pitäis saada aikaiseksi korjata se, tai tehdä meidän mönkijälle muutoksia, että pääsis sitten edes sillä lenkkeilemään. Seuraavalla lenkillä koitan laittaa Wilman johtoon, viime lenkillä vaikutti kovasti siltä, että suunnat on hallussa oikein hyvin, ja parisen kertaa korjaili Susun ja Glorian suuntavirheet. Wilma vaikuttaisi olevan ihan kelpo johtoon siis myös! :) Wilman kohdalla on hauska huomata, mitä kaikkea neiti osaa, sillä meillähän ei Wilman taustoista ole oikein mitään tietoja. Tyttö on täys mysteeri, mutta onneksi hyvässä mielessä! :)

Reilu viikko sitten kaveri tuli meille kolmen huskynsa kanssa, ja pääsimme ajamaan kuudella koiralla. Mulla oli pieni jännitys päällänsä, koirat eivät tunteneet toisiaan, eikä vieraat koirat tuntenu reittejä. Mutta alku häslingistä selvittyämme matka taittui oikein mukavasti. Koirat tuli keskenään hyvin toimeen, ja homma toimi hienosti! :) Kyllähän siinä pieni kipinä iski isompaan valjakkoon, mutta kaikki aikanaan! :D

Loppuun vielä pari kuvaa vetolenkeiltä. Ensimmäinen kuva on viimesimmältä lenkiltä, ennenkuin pyörä meni rikki. :D Toisessa kuvassa kuuden valjakon testilenkki. :D

 

Tietoja meistä

Asun perheeni kanssa Etelä-Pohjanmaalla. Perheeseen kuuluu aviomies, kolme lasta, koirat, sekä kissa.
Harrastuksemme siperianhuskyjen kanssa alkoi 2011 elokuussa, kun menimme mieheni kanssa Vetokummun kenneliin katsomaan uros huskyja. Sieltä mukaamme lähti erittäin ihana, vajaa 2-vuotias uros Routa. Roudan saapumisen jälkeen ei mennyt ku muutama kuukausi, kun Ivalosta saapui ihana pieni tytteli Susu elämäämme ilostuttamaan. Ikävä kyllä talvella Routa alkoi yskimään, eikä jaksanut tehdä töitä niin innokkaasti, kuin syksyllä. Muutaman antibiootti, ja kortisonikuurin jälkeen kuvautimme Roudan keuhkot, ja syy yskään selvisi. Sydänvika. :( Me teimme päätöksen päästää Routa taivasvaljakkoon juoksemaan, ja nyt poika ei kärsi enää. Roudalla on aina erityinen paikka mun sydämessä. Routa sen kipinän huskyihin, ja valjakolla ajamiseen sytytti, ja joka päivä poika mielessäni pyörii.
Kun Routa nukutettiin, Susu tietenkin suri kovasti kaverin menettämistä meidän kanssa. Vaikka Susulla oli seurana meidän Tiitu, niin tytöstä silti huomasi, että on onneton. Onneksi saimme mahdollisuuden saada Vetokummusta meille Gloria tyttö sijoitukseen. Susu otti Glorian iloiten vastaan, eikä suurempia kärhämiä ole tyttöjen välillä käyty. Mutkien kautta, ja vähän yllättäen meidän laumaan muutti vielä Glorian täyssisko Wilma Lahden eläinsuojeluyhdistyksestä.

Kaikki meidän kolme husky tyttöstä on innokkaita työkoiria, hyvällä luonteella ja rakenteella varustettuja, ja vetolenkeille lähdetään täydellä ilolla. Tyttösillä on kaikilla avoimet ja ystävälliset luonteet, ja itse en ainakaan osaa neideistä mitään pahaa sanoa. :D Erittäin ylpeä olen koirista, ja todella kiitollinen kasvattajille näistä kullanmuruista.

Tulevaisuudessa aiomme kasvattaa siperianhuskyja, ja pentusuunnitelmia on jo tiedossa. :) Kennelnimeä aion anoa myös, heti vain kun pääsen kasvattajakurssille. Tarkoituksena on tietenkin kasvattaa rodunmukaisia, hyväluonteisia, terveitä ja innokkaita työkoiria.

Heippa!

Kolmen siperialaisen omistaja aloittelee täällä kirjoittamaan koiristamme, harrastuksista, näyttelyistä ja suunnitelmista. ;)